Muuttohärväystä

Viimeisen viikon ajan on ollut tuskainen päivitysmieliteko. Olisi valmista ja näytettävää. Kamera kuitenkin vietiin jo uuteen kotiin ja juuri se lipasto haudattiin tavararöykkiön alle, kun ei tajuttu mitä se lipasto on niellyt. Olen sitten purkanut tuskaani etsimällä uusia, kivoja blogeja. Olen kyllä aika hyvin onnistunutkin!

Eilen kävin mummin kanssa haudalla istuttelemassa kukkia. Se on hirveän kivaa jotenkin, miten se haudan hoitaminen on mummille niin tärkeää. Ei oikein edes kunnolla ymmärrä, että mitä kaikkea siihen hautaan ja haudanhoitoon liittyy sen ikäiselle. Kunto alkaa jo olla heikko, mutta on asioita, joista ei luovuta. Kyselin samalla mumpsalta vähän tarkennusta sen elämänkertaan, kun mulla oli siellä joitakin aukkoja. Sitä paitsi on vain harvoja yhtä mukavia asioita, kuin kuunnella mitä vanhoilla ihmisillä on takanaan.

Päivitin samalla käynnillä vähän äitin ja iskän historiaa ja innostuin kyselemään loppusuvustakin. Sukututkimus voisi olla kauhean mielenkiintoista, sellainen tapahtumien keräily. Meidän suvussa ei kai ole kauheasti luurankoja kaapissa, vaan niistä huonoista ja epämiellyttävistä asioistakin voidaan puhua ääneen.

Tapasin tänään pitkästä aikaa erään sukulaisen Pohjanmaalta. Hän on menettänyt jalkansa polion seurauksena nuoruudessaan. Hän kuitenkin on yksi iloisimmista, suvaitsevaisimmista ja mukavimmista ihmisistä, joita tunnen. Kaiken kaikkiaan upea ihminen. Vaikka on fyysinen rajoite, niin se ei ole estänyt elämästä ja kokemasta samoja asioita, kuin ”toisetkin”. (Ei siinä siis mitään outoa, mutta puoliskon kanssa juteltiin että saatettaisiin itse masentua ja jämähtää paikalleen surkuttelemaan ja rypemään itsesäälissä.) On myös hienoa, että on olemassa upeasti toimivia yhdistyksiä. Ne tarjoavat vertaistukea, mutta myös elämyksiä kuten ulkomaanmatkoja. Pitää itsekin antaa joskus panoksensa jollekin tuollaiselle yhdistykselle.

Tämän sukulaisen perhe on hyvin iso. Hänen isänsä menehtyi sodassa, mutta hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin ja sai ison lapsikatraan. Siinä perheessä (sisältää siis myös lapsenlapset) kaikki ovat ihanan positiivisia ja elämänmyönteisiä. Heille on tullut takkiinkin, ovat kohdanneet jokainen myös vastoinkäymisiä enemmän tai vähemmän, mutta kukaan ei ole jäänyt niihin vellomaan, vaan ovat aina menneet eteenpäin. Ovat kuunnelleet itseään ja ottaneet riskejä, jotka ovat yleensä kannattaneet. Heillä kaikilla on hersyvä huumorintaju ja naurunryppyjä silmäkulmissa. Ovat hyvin yritteliäitä ja huolehtivat toisistaan.

Tämä suvunhaara on opettanut, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kadehdi eivätkä kilpaile. Ihmisiä, jotka ymmärtävät että onni ei piileskele maallisessa mammonassa, että sitä on turhaa tavoitella itseisarvona ja siitä tuskin saa elämälleen mielekkyyttä. Heillä ei ole koskaan liikaa perhettä eikä liikaa sukua, eikä liikaa ihmisiä joista saa välittää. Minulla on heiltä kauheasti opittavaa. Minä olen jäyhä savolainen, vähän synkkä ja vakava murehtija ja helpommin alakuloinen (mutta tykkäävät silti minustakin :) ). Otan paljon herkemmin haaviini toisten sanomisista; kai minun tulee toimia kuten minulta odotetaankin. En tosin tiedä auttaisiko pelkkä muutto Pohjois-Pohjanmaalle, sillä siitä isosta perheestä on aikanaan annettu lapsi muualle kasvatettavaksi, koska ”minä voin tarjota lapselle niin paljon paremmat olot kuin te ikinä pystytte hänelle tarjoamaan”. Hän kuitenkin on (todennäköisesti) aivan erilaisesta kasvatuksesta ja ympäristöstä (toimitus huomauttaa paremmista puitteista jne.) johtuen vakava ja varovainen, arka ja epävarma. On siis ollut osana ”biologista perhettään” viimeiset vuosikymmenet.

Mutta juu. Me siis muutetaan. Piti tehdä äkillisiä ratkaisuja muuttuneen elämäntilanteen takia. Loppusyksystä selvittiin säikähdyksellä työttömyysuhkasta, mutta alkusyksystä ei kyllä enää selvitä. Puolisko pyrki kouluun, tuo metalliala ei nyt järin valoisalta näytä. Ensin vähän ahdisti (moni tosi kiva asia muuttuu väkisin nyt myös), mutta nyt odotan jo kaikkea kivaa, mitä muuttunut elämäntilanne tuo tullessaan ja eihän tässä mitään ole ikuisiksi ajoiksi menetetty. Mulla pitenee koulumatka aika hitosti, mutta toisaalta enää ei tarvitse päivittäin koulussa käydä, joten yritän hoitaa mahdollisimman paljon etänä. Lisäksi tämä tilanne on opettanut, että meidän ympärillä on hurjasti ihmisiä, jotka haluaa auttaa tiukassa tilanteessa ja tekevät ja touhuavat vaivojaan säästelemättä ja ovat valmiita tinkimään omasta hyvästään. Ei me veneen alle oltaisi näemmä jouduttu.

Tiedättekö mitä. Asioilla on tapana järjestyä.





-