Muuttohärväystä

Viimeisen viikon ajan on ollut tuskainen päivitysmieliteko. Olisi valmista ja näytettävää. Kamera kuitenkin vietiin jo uuteen kotiin ja juuri se lipasto haudattiin tavararöykkiön alle, kun ei tajuttu mitä se lipasto on niellyt. Olen sitten purkanut tuskaani etsimällä uusia, kivoja blogeja. Olen kyllä aika hyvin onnistunutkin!

Eilen kävin mummin kanssa haudalla istuttelemassa kukkia. Se on hirveän kivaa jotenkin, miten se haudan hoitaminen on mummille niin tärkeää. Ei oikein edes kunnolla ymmärrä, että mitä kaikkea siihen hautaan ja haudanhoitoon liittyy sen ikäiselle. Kunto alkaa jo olla heikko, mutta on asioita, joista ei luovuta. Kyselin samalla mumpsalta vähän tarkennusta sen elämänkertaan, kun mulla oli siellä joitakin aukkoja. Sitä paitsi on vain harvoja yhtä mukavia asioita, kuin kuunnella mitä vanhoilla ihmisillä on takanaan.

Päivitin samalla käynnillä vähän äitin ja iskän historiaa ja innostuin kyselemään loppusuvustakin. Sukututkimus voisi olla kauhean mielenkiintoista, sellainen tapahtumien keräily. Meidän suvussa ei kai ole kauheasti luurankoja kaapissa, vaan niistä huonoista ja epämiellyttävistä asioistakin voidaan puhua ääneen.

Tapasin tänään pitkästä aikaa erään sukulaisen Pohjanmaalta. Hän on menettänyt jalkansa polion seurauksena nuoruudessaan. Hän kuitenkin on yksi iloisimmista, suvaitsevaisimmista ja mukavimmista ihmisistä, joita tunnen. Kaiken kaikkiaan upea ihminen. Vaikka on fyysinen rajoite, niin se ei ole estänyt elämästä ja kokemasta samoja asioita, kuin ”toisetkin”. (Ei siinä siis mitään outoa, mutta puoliskon kanssa juteltiin että saatettaisiin itse masentua ja jämähtää paikalleen surkuttelemaan ja rypemään itsesäälissä.) On myös hienoa, että on olemassa upeasti toimivia yhdistyksiä. Ne tarjoavat vertaistukea, mutta myös elämyksiä kuten ulkomaanmatkoja. Pitää itsekin antaa joskus panoksensa jollekin tuollaiselle yhdistykselle.

Tämän sukulaisen perhe on hyvin iso. Hänen isänsä menehtyi sodassa, mutta hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin ja sai ison lapsikatraan. Siinä perheessä (sisältää siis myös lapsenlapset) kaikki ovat ihanan positiivisia ja elämänmyönteisiä. Heille on tullut takkiinkin, ovat kohdanneet jokainen myös vastoinkäymisiä enemmän tai vähemmän, mutta kukaan ei ole jäänyt niihin vellomaan, vaan ovat aina menneet eteenpäin. Ovat kuunnelleet itseään ja ottaneet riskejä, jotka ovat yleensä kannattaneet. Heillä kaikilla on hersyvä huumorintaju ja naurunryppyjä silmäkulmissa. Ovat hyvin yritteliäitä ja huolehtivat toisistaan.

Tämä suvunhaara on opettanut, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät kadehdi eivätkä kilpaile. Ihmisiä, jotka ymmärtävät että onni ei piileskele maallisessa mammonassa, että sitä on turhaa tavoitella itseisarvona ja siitä tuskin saa elämälleen mielekkyyttä. Heillä ei ole koskaan liikaa perhettä eikä liikaa sukua, eikä liikaa ihmisiä joista saa välittää. Minulla on heiltä kauheasti opittavaa. Minä olen jäyhä savolainen, vähän synkkä ja vakava murehtija ja helpommin alakuloinen (mutta tykkäävät silti minustakin :) ). Otan paljon herkemmin haaviini toisten sanomisista; kai minun tulee toimia kuten minulta odotetaankin. En tosin tiedä auttaisiko pelkkä muutto Pohjois-Pohjanmaalle, sillä siitä isosta perheestä on aikanaan annettu lapsi muualle kasvatettavaksi, koska ”minä voin tarjota lapselle niin paljon paremmat olot kuin te ikinä pystytte hänelle tarjoamaan”. Hän kuitenkin on (todennäköisesti) aivan erilaisesta kasvatuksesta ja ympäristöstä (toimitus huomauttaa paremmista puitteista jne.) johtuen vakava ja varovainen, arka ja epävarma. On siis ollut osana ”biologista perhettään” viimeiset vuosikymmenet.

Mutta juu. Me siis muutetaan. Piti tehdä äkillisiä ratkaisuja muuttuneen elämäntilanteen takia. Loppusyksystä selvittiin säikähdyksellä työttömyysuhkasta, mutta alkusyksystä ei kyllä enää selvitä. Puolisko pyrki kouluun, tuo metalliala ei nyt järin valoisalta näytä. Ensin vähän ahdisti (moni tosi kiva asia muuttuu väkisin nyt myös), mutta nyt odotan jo kaikkea kivaa, mitä muuttunut elämäntilanne tuo tullessaan ja eihän tässä mitään ole ikuisiksi ajoiksi menetetty. Mulla pitenee koulumatka aika hitosti, mutta toisaalta enää ei tarvitse päivittäin koulussa käydä, joten yritän hoitaa mahdollisimman paljon etänä. Lisäksi tämä tilanne on opettanut, että meidän ympärillä on hurjasti ihmisiä, jotka haluaa auttaa tiukassa tilanteessa ja tekevät ja touhuavat vaivojaan säästelemättä ja ovat valmiita tinkimään omasta hyvästään. Ei me veneen alle oltaisi näemmä jouduttu.

Tiedättekö mitä. Asioilla on tapana järjestyä.





-

Maailman parhaalle äitille

Äiti on monta kertaa pyytänyt minulta lisää kämmekkäitä. Ajattelin kerralla tehdä useampaa sorttia, jotta tiedän millaiset on hyvät. Paljastui, että parhaita on ohuesta langasta tehdyt. Joten niitä lisää! Haluan kyllä itsellenikin. Minä muuten en tee kämmekkäisiin peukkuja, minusta on helpompi puuhastella ilman peukkulämmitystä. Luulen myös, että jos pitäisi väkertää muutaman kerroksen peukkuja, niin kämmekkäät odottelisi valmistumistaan huomattavasti pitempään kuin nyt.

Fufoilu on siis vielä vähän vaiheessa, joskin silläkin rintamalla on tapahtunut paljon. Kuten sanottu, väkisinkin jotain valmistuu.




Nämä ovat perusmallin mukaan Garnstudion Silke Alpaca -langasta. En oikein lämmennyt sille, odotin kai kultaa, silkkiä ja mirhamia. Minusta pinnasta tuli ärsyttävän epätasaista ja lanka on jotenkin höntyväistä sitten valmiina pintana. Tuota lankaa kuitenkin on vielä, joten äiti saa vielä pipon ja jonkun pienen kaulahuivin. Silmukoita oli 28, kulutus oli vähän alle kaksi kerää. Minua jotenkin ärsytti nuo niin paljon, että olen tyytyväinen kun häviävät silmistäni. Vielä pitäisi tehdä loput pois, ja todennäköisesti teenkin piakkoin ettei niitä tarvitse kauaa katsella.



Tein Woolista Rinsessa-kämmekkäät. Tuo Wool pisteli ainakin minua. Malli on tosi kiva ja hurjan nopea tehdä.

Lisää Woolia:




Norottelin vähän Woolin Neliraitaa. :D Tulipa aika kasaria. En norottele toistamiseen. Olin toisen noista tehnyt jo aiemmin Neliraidan tähteistä, mutta nyt kun kaivelin Wool-pussin, niin en enää muistanut millä puikoilla olin ensimmäisen tehnyt. Kakkosesta tuli paljon napakampi, mutta eipä hätiä. Vaikka leveys heittää sentillä niin korkeus on täsmälleen sama, ja vaikka kerrosmäärät heittää, niin joustimet alkaa samasta kohti ja peukuntiet yms. Näissä on 48 silmukkaa, parempi puikkokoko oli lopunviimein 2,75mm.




Ah! Nämä on kerrassaan ihanat! Lanka on Onlinen Supersocke Silkiä. Ihanaa neuloa! Ihanaa valmiina! Silmukoita 56, puikot 2,5mm.

Pahoittelen tuhruista kuvaa, en huomannut kuvatessa.

Äippä on toivonut kämmekkäiden lisäksi myös ranteenlämmittimiä, joita voi käyttää ranteiden suojina jos hiha nousee liian ylös ja hanska ei yllä peittämään. Silmukoita näissäkin 56 ja puikko 2,25mm. Ovat Onlinen jostain vanhemmasta sukkalangasta, tuli ihan hulvaton kuvio. Vähän erilainen molemmissa, mutta ei haittaa, vauhditti neulomista. Oli pakko neuloa kerralla loppuun, että näki että eihän vaan kuvio rikkoudu.

Kyllä aika tavaran jne.

Oli aika, kun kaivelin perussukan ohjetta muualta kuin omasta päästä. Katsoin ohjetta, otin samankokoiset puikot ja otin saman langan, senhän on riitettävä, kuka muka koetilkkuja tekee. Kyllähän se vaikutti vähän isolta... Kokeilutin resoria kohteen jalkaan, mutta ihan se oli ok. Kohteen koipi ei ollut saatavilla kun neuloin jalkaosaa, joten vaikka näytti TOSI isolta, niin hyssyttelin vaan että kyllähän sillä onkin paljon isompi jalka kuin minulla. Tiesin, että kavennukset pitää aloittaa, kun sukantekele on menossa minun isovarpaan kohdalla.



Tuossa vielä kuvademonstraatio siitä, miten paljon isompi siitä sitten livahtikaan. Kakkossukan tein ihan puhtaasti kokeilemalla. Ja niin olen tehnyt aina tämän epäonnisen parin jälkeenkin.

Pilkkahan osuu aina omaan nilkkaan. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti. Puolisko naljaili tuosta ja räpätti että mahtuukohan nyt varmasti jalkaan jne. Minä tietysti irvusin takaisin, että se parhaiten nauraa, jolla ei ole kipsiä.
No ei se onneksi jalkaansa rikkonut, mutta punkki iski nilkkaan niin, että se turposi ennennäkemättömään mittakaavaan. Jotain suojaa piti saada, jolloin kiikutin voitonriemuisesti nuo sukat esille. Ha!

(Ensimmäinen lekuri sanoi, että se on ruusu. Seuraavat kaksi yhdessä päätti sen olevan punkinpurema. Onni onnettomuudessa on se, että niihin käytetään samaa lääkekuuria.)

Aina sukattaa

Kummityttö sai jo yhdet sukat, joten pitihän pikkuveljellekin tehdä. Kun vein ne sukat, niin minulla oli jo tekele valmiina, että voin sovittaa sitä pieneen isoon jalkaan, joka on niin helppo aliarvioida. Oli mokoma niin ihana, kun kyseli monta kertaa että milloin hän sitten omansa saa.

Isompaan sukkaan 40s, pienempään 36s.



Ja oli niin nopeat tehdä, että ihan vahingossa livahti toisetkin molemmille.




Iskä oli tokaissut ohimennen äidille, että minun tekemät sukat on kaikkein lämpimimmät. Varmisti tuolla kommentilla sukat itselleen pitkäksi aikaa. :)

Ihan tavalliset. Seiskaveikkaa, 52 silmukkaa ja puikot 3,25mm.




Ja sitten vielä... koivu.

Fufoillaan

Minäkin ajattelin fufoilla. Se voisi tehdä terää noille ufoille... Joita tosiaan oli aika paljon. Oli terapeuttista huomata, että monilla muilla on vähintään yhtä paljon! En ottanut lukuun niitä töitä, jotka ovat muutamaa puikollista vaille valmiita ja ihan viimeaikaisia.

Tavoitteita en itselleni aseta. Pakko noista on jonkun valmistua fufoilun aikana. En usko paljon erehtyväni, jos lupaan aloittaa myös uusia töitä fufoilun aikana...

Osallistun ensimmäistä kertaa yhteistempaukseen, tuntuu varsin kivalta. Nyt on joku syy saattaa iso kasa keskeneräisiä loppuun asti. Siitähän ne muotoutuu, silmukka silmukalta.