"Ajoin hirvikolarin. Tuulilasi ja konepelti paskana. Itellä ei hätää."

Puoliskoni teki eilen hirvipaistia. Luojan kiitos paistia tuli vain hirvestä, ei miehestäni.

Olen niin onnekas. Puoliskoni oli niin onnekas. Hänelle tuli vain naarmuja. Hirvi oli "vain" ylivuotinen vasa, ei täysikasvuinen. Se tuli vain puolikkaalle autolle, eikä yhtään keskemmälle. Jos se olisi tullut kymmenen senttiä keskemmälle, se olisi tullut suoraan sisään ja syliin. On iloinen pienistäkin asioista: onneksi autossa on heijastavat turvaliivit ja lamppuja. Onneksi paikalle osui metsästäjä. Metsästäjä oli tullut puoli tuntia ennen poliiseja, joilla olisi ollut ase hirven lopettamista varten. Hirvi ei joutunut tarpeettoman kauan kitumaan. En halua ajatella, mitä tuossa olisi voinut tapahtua. En yleensäkään voi nyt yhtään jossitella. Jos olisi käynyt niin ja näin, entä jos... Itkettää sen hirvenkin kohtalo, olisi edes kuollut heti eikä ynissyt siinä ja yrittänyt pystyyn ja jäänyt sitten lamaantuneena makaamaan ja hengittelemään rauhallisesti. Onneksi se metsästäjä kuitenkin oli osunut ihan heti paikalle. (Jos miehelleni olisi käynyt huonosti, ei varmaan hirvi paljon säälittäisi.)

Olin töissä. Huomasin viestin vasta kun vuoroni päättyi. Luin sen ja aloin heti vapista. Samalla sekunnilla hirmuinen järkytys, tuntui että sydän pysähtyi, mutta samalla huomaa että se oli pelkkä säikähdys ja kaikki on kunnossa, sydän saakin jatkaa sykkimistä omassa rinnassa. Itkin koko illan tai vähintään nieleskelin itkua puoliskon kainalossa, se alkoi heti kun näin auton eikä loppunut. Tuo mies vain merkitsee minulle niin paljon, etten osaa edes sanoa.

Koettakaa ajaa varovasti, vaikka varovaisuuskaan ei aina auta. Halatkaa lähimmäisiänne kovasti, muistakaa edes viestillä, kertokaa miten tärkeitä ovat teille. Minun tärkeysjärjestykseni muistui taas kirkkaampana mieleen, kuin se on ollut pitkään aikaan.

Tulee vieläkin pala kurkkuun, kun katselen noita kuvia.





-